JaakkoKorpi-Anttila Eläkevaarina opettelee lavatanssia, espanjaa ja englantia. Kaikki on lainattua, joten kaiken voi lainata.

Demokratian sairaus ja populismi

Väite nykyisestä demokratian kriisistä voi pitkälti pitää paikkansa. Siihen tuskin on yhtä syytä, mutta monet tämän sairauden syistä viittaavat globalisaatioon, joka on heikentänyt kansallisvaltioiden asemaa perinteisen demokratian kehittäjinä. Moderni viestintäteknologia mahdollistaa edustuksellisen järjestelmän nopean seurannan ja tekee siitä läpinäkyvän. Hierarkkisen poliittisen järjestelmän sopeutuminen näihin haasteisiin on takkuillut, mutta silti pääsyy demokratiakriisiin löytyy sen itsensä sisältä.

Yhteiskuntafilosofi, entinen Feiburgin yliopiston oikeustieteen professori ja Saksan peruslakituomioistuimen jäsen Ernst-Wolfgang Böckenförde kohautti erityisesti poliitikkoja julkaisemalla vuonna 1964 kuuluisaksi tulleen Böckenförden dilemman: ”maallistunut liberaali valtio ei pysty takaamaan olemassaolonsa perusedellytyksiä.”

Ideaalinen demokratia lupaa, että jokaisella on oikeus toimia, miten se itse haluaa. Tämän kunniahimoisen lupauksen demokratia pystyy toteuttamaan vain osittain. Ideaalisen demokratian toimiminen edellyttää, että jokaisen pitäisi noudattaa tiukkaa itsekuria, mutta demokratia ei ole onnistunut kasvattamaan tällaisia kansalaisia, joten tämä demokratian pilari seisoo liejussa.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Eurooppa on joutunut omaksumaan varsin rajoitetun demokratian, joka keskittyy edustukselliseen julkiseen sektoriin. Perhe-elämän tai yritysmaailman päätökset tekevät muut kuin demokraattisesti valitut edustajat. Demokratian rajat alkoivat huojua 60-luvulla, kun subjektiivisen itsemääräämisoikeuden perään alettiin kyselemään laajemmin. Seurauksia olivat muun muassa vapaampi seksuaalinen käyttäytyminen, sukupuolinen tasa-arvoisuus ja työelämässä yksilön individualismin huomioon ottaminen.

Nyt ollaan tilanteessa, että politiikka on ylikuormittunut. Subjektiivinen emansipaatio ihmistyyppinä eli liika individualismi on vaarantanut sosiaalisen järjestelmän. Hyvinvointivaltion olemassa olo keikkuu julkisen tuen varassa, joten finanssipolitiikan epäonnistuminen tietää yhteiskuntaan kaaosta. Individualismi on tuonut pintaan narsismia, itsekeskeisyyttä, eristäytymistä ja ajatusmaailman vääristymistä. Kaikki lähtee omista tarpeista eikä yhteisille asioille eli demokratialle ole enää tilaa, yhteistä on vain kauna. Enemmistön diktatuuri näkyy poliittisessa elämässä, esimerkkeinä vaikkapa sote ja Italia.

Lähde: Professori Giovanni Orsina, Rooman yliopisto

http://www.elmundo.es/opinion/2018/09/07/5b911c6dca4741bb528b4595.html

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän JouniBorgman kuva
Jouni Borgman

Hyvin tiivistettynä kuvattu aikakautemme polttavin ongelma eli kuinka voitaisiin yhdistää klassisen liberalismin yksilönvapauksien ihanteet ja kuitenkin terve sosiaalinen vastuuntunne ja itsekuri. Eli vapauden ja vastuun vaikea yhdistelmä on kyseessä. Kysymys ei ole enää akateemisten eetikkojen pohdiskelua, vaan se heijastuu kaikessa mitä nyt näemme yhteiskunnassa tapahtuvan ja alamme lähestyä jo kriisivaihetta eli kysymykseen olisi syytä löytää pikaisesti ratkaisuja.

Nythän ollaan jo tilanteessa, jossa totalitaristisia hallintomalleja noudattelevat itäiset maat jo avoimesti naureskelevat lännen rappiota. Muslimit näkevät uskonnollisena velvollisuutenaan valloittaa moraalisesti tuhon partaalla oleva länsi. Kiinan talousmahti ja hallintomalli haastavat avoimesti lännen.

Laajamittainen kristinuskosta luopuminen on ehkä yksi tekijä, mikä selittää itsekurin puutetta lännessä. Jumalaan aidosti uskova tuntee olevansa jatkuvan tarkkailun alaisena ja arvelee, että hänen tekemistään huonoista teoista seuraa rangaistus ja hyvistä palkinto. Sama uskomus on kaikissa suurissa maailmanuskonnoissa, vaikka idässä uskotaan yleisesti persoonattoman karman voimaan. Kun tarkkaileva moraalinen auktoriteetti poistetaan, jää jäljelle ainoastaan ihmisen oma kyky itsekuriin sekä ulkopuolisen ihmisauktoriteetin (tai koneellisen algoritmin) suorittama valvonta. Tämäkin asetelma toimii jonkun aikaa, mutta ihmisauktoriteetit ovat vajaita ja sortuvat asemansa väärinkäyttämiseen ja toteuttavat lopulta dystooppisen tyrannian.

Itsekuristakin luovutaan, kun nähdään, että itsekkäät ja röyhkeät ihmiset saavat muihin nähden etua. Jokainen alkaa ajatella vain omaa parastaan esimerkkien innoittamana. Tässä vaiheessa yhteiskunnan edellyttämä yhteisömoraali on jo pitkälle rappeutunut eikä mitään aitoa yhdistävää aatetta ole. Sosiopatiasta tulee hyve. Ihmisiä yhdistävät enää vain materiaaliset tarpeet ja niiden täyttämiseen organisoitu pakottava kontrolli. Jotkut liittoutuvat keskenään saadakseen yhteisestä kakusta mahdollisimman suuren palan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset